Leevi oli työskennellyt yrityksessä jo kuuden vuoden ajan. Hän oli tunnollinen ja aikaansaava työntekijä, johon luotettiin ja jota kaikki arvostivat. Työstressin hiljalleen kasvaessa hän puri hammasta ja ajatteli, että kyse oli vain tilapäisestä kiireestä.

Vuosien varrella hän mainitsi muutaman kerran pomolleen, että projekteja alkoi olla liikaa ja erilaisia palavereita oli niin paljon, ettei hän enää ehdi keskittyä varsinaiseen työhönsä. Pomo kuunteli aikansa ja totesi, että ”kaikilla on nyt kova paine”, sekä kehotti Leeviä olemaan sitkeä.

Leevi alkoi tehdä pidempiä päiviä sekä hoitaa työasioita myös iltaisin ja viikonloppuisin – eihän hän halunnut epäonnistua työssään. Hän koki itsensä jatkuvasti väsyneeksi, mutta vakuutti itselleen tilanteen helpottavan pian. Hän näki monen ihmisen ympärillään olevan aivan samassa tilanteessa, mutta kukaan ei puhunut asiasta ääneen.

Tilanteen pahentuessa Leevi alkoi unohdella pieniä asioita ja tehdä virheitä, minkä seurauksena kollegat alkoivat muistutella hänelle, että hänen pitäisi olla tarkempi. Lopulta Leevi ei enää jaksanut osallistua työpaikan yhteislounaille ja kollegat naureskelivat, että Leevi on varmaan taas niin kiireinen, ettei hän ehdi syödä tai edes hengähtää.

Lopulta Leevi alkoi kärsiä unettomuudesta ja päänsäryistä. Hän sairasteli yhä useammin ja joutui lyhyessä ajassa olemaan sairauslomalla enemmän kuin koko aiempien kuuden vuoden aikana yhteensä. Sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää päässyt ylös sängystä – voimat olivat täysin loppuneet.

Lääkäri määräsi hänelle pitkän sairausloman. Lisäksi Leeville ehdotettiin mielialalääkitystä. Vaan ei Leevi lääkitystä halunnut – hän halusi inhimilliset ja kestävät työolosuhteet, muttei mikään ollut muuttumassa.

Kuukaudet kuluivat, ja työpaikallakin lopulta ymmärrettiin, kuinka kohtuuton Leevin kuormitus oli ollut. Hänen työtehtävänsä jaettiin muille, minkä seurauksena muut alkoivat kuormittua entisestään ja työuupumuksen oireita alkoi nousta esiin siellä sun täällä. Lopulta Leevi ilmoitti, ettei hän enää palaa töihin. Hän irtisanoutui ja alkoi etsiä toisaalta työtä, joka ei veisi hänen terveyttään ja hyvinvointiaan.

Tämän seurauksena yritys joutui käynnistämään rekrytointiprosessin, mikä vei aikaa ja maksoi paljon. Uusi työntekijä saatiin palkattua, mutta hänen perehdyttämisensä vei kuukausia, eikä Leeville kertynyttä hiljaista tietoa saatu siirrettyä kokonaan eteenpäin.

Kymppitonnit vilisivät silmissä, eikä kukaan pitänyt siitä mitä oli käynyt. Kaikki tämä olisi voitu välttää, jos Leevin esiin nostamiin haasteisiin olisi tartuttu ajoissa sekä ryhdytty tarvittaviin muutoksiin. Kaikki hävisivät ja kriisinhallinta on aina ennaltaehkäisyä kalliimpaa. Miksemme toimisi toisin?

P.S. Tarinan Leevi on kuvitteellinen henkilö, minkä lisäksi koko tarina itsessään on yhdistelmä erilaisia kokemuksia ja tapahtumakulkuja, joita jokainen työuupumukseen törmännyt on kohdannut.