Seuraa tarina työssä jaksamisesta esimerkkihenkilönä Leeviä käyttäen.

Leevi oli työskennellyt yrityksessä jo kuuden vuoden ajan. Hän oli tunnollinen ja aikaansaava työntekijä, johon luotettiin ja jota kaikki arvostivat. Hän suoriutui toimi järjestelmällisesti, suoriutui tehtävistään hyvin, kantoi vastuuta muista ja oli aina valmis auttamaan vaikka hänellä olisi ollut kiire.

Työstressin hiljalleen kasvaessa hän puri hammasta ja ajatteli, että kyse oli vain tilapäisestä kiireestä, joka menisi ohi, kunhan tämä yksi projekti saadaan maaliin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Projektia seurasi aina uusi projekti, tuli toinen, sitten kolmas jne. Kalenteri täyttyi kokouksista, palavereista ja sidosryhmätapaamisista. Välissä piti ehtiä vielä tekemään vielä varsinainen työkin.

Leevi mainitsi muutamaan otteeseen pomolleen, että työmäärä alkoi olla liiallinen ja tehottomat kokoukset estivät keskittymästä olennaiseen. Pomo kuunteli hetken ja totesi sitten, että ”kaikilla on nyt kova paine”, ja kehotti olemaan sitkeä sekä totesi, että kyllä tästä selvitään. Samaan hengenvetoon hän vielä muistutti Leeviä siitä kuinka tärkeä Leevi on yritykselle ja kuinka arvostettu hänen työpanoksensa on.

Hiljainen uupuminen etenee salakavalasti, jos työssä jaksamisesta ei pidetä huolta

Pelkät sanat eivät kuitenkaan muuttaneet Leevin arkea. Hän alkoi tehdä pidempiä työpäiviä ja siirtyi hoitamaan työasioita myös iltaisin ja viikonloppuisin. Hän ei toiminut näin siksi, että halusi, vaan siksi, että hän koki ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut. Hän ei halunnut epäonnistua, jättää asioita kesken tai kuormittaa muita. Työ alkoi imeä energiaa myös vapaa-ajalta: lomat kuluivat palautumisen sijaan stressiä purkaen ja uni oli entistä useammin levotonta sekä turhan vähäistä.

Pikkuhiljaa Leevi alkoi unohdella pieniä asioita. Hän teki virheitä, jotka eivät olleet hänelle tyypillisiä. Kollegat alkoivat huomautella: ”Etkös sä jo sanonut tästä?” tai ”Onko sulla vähän liikaa lautasella?”, mutta kaikki sävyttivät sanomaansa keveällä naureskelulla, koska kukaan ei oikeasti halunnut sanoa ääneen, että jotain oli pahasti vinossa.

Leevi itse vakuutti itselleen, että tilanne oli ohimenevä ja “kohta helpottaa”. Samalla hän näki monen ympärillään olevan samassa tilanteessa, mutta kukaan ei puhunut siitä, vaikka väsymys paistoi kasvoista ja silmistä. Samalla syntyi hiljainen normi, jonka mukaan työssä uupuminen oli tavallista ja hyväksyttävää.

Oireet muuttuvat näkymättömistä näkyviksi

Lopulta Leevi ei enää jaksanut osallistua työpaikan yhteislounaille. Kollegat naureskelivat, että ”Leevi varmaan taas painaa niin täysillä, ettei se ehdi edes syömään!” Todellisuudessa Leevi ei enää halunnut selitellä miksei hän saanut aikaan enää mitään eikä jaksanut olla sosiaalinen.

Unettomuus, päänsäryt ja jatkuva flunssakierre alkoivat vaivata. Työpäivät venyivät, mutta tulokset jäivät silti ohuiksi. Sitten tuli aamu, jolloin Leevi ei enää päässyt ylös sängystä. Hän oli totaalisen loppu.

Lääkäri määräsi pitkän sairausloman. Leeville ehdotettiin myös mielialalääkitystä, mutta Leevi ei kaivannut lääkkeitä; hän kaipasi kestäviä ja kohtuullisia työoloja. Totuus kuitenkin oli, ettei mikään ollut muuttumassa ja hän oli vain yksi nimi lisää uupuneiden listalle.

Työssä jaksamista kannattaa edistää myös siksi, että työuupumus tarttuu

Kun Leevi jäi pois töistä jaettiin hänen tehtävänsä muille; jo valmiiksi kuormittuneille kollegoille. Tämän seurauksena myös heidän työtaakkansa kasvoi ja uusia uupumusoireita alkoi nousta esiin tiimissä yksi toisensa jälkeen. Ilmapiiri kiristyi, ja työpaikalla alkoi näkyä enemmän ärtymystä ja vetäytymistä sekä erilaisia virheitä.

Lopulta Leevi ilmoitti, ettei hän enää palaa työhönsä. Hän irtisanoutui ja alkoi etsiä uutta työtä, jossa hänen jaksamisensa otettaisiin vakavasti. Hän ei enää halunnut olla sankari, joka kannattelee työyhteisöä omalla terveydellään.

Yrityksessä alkoi kriisipalaverien sarja sekä käynnistettiin rekrytointi, joka vei paljon rahaa ja aikaa. Uuden henkilön perehdytys vei kuukausia. Silti Leevin mukana menetettyä hiljaista tietoa ei saatu siirrettyä. Projektien viivästyminen maksoi kymmeniä tuhansia euroja ja henkilöstön luottamus johtoon alkoi horjua.

Työuupumuksen ennaltaehkäisy ja työssä jaksamisesta huolehtiminen käy aina halvemmaksi kuin jo kriisiytyneen tilanteen korjaaminen

Kaikki tämä olisi voitu välttää, jos Leevin esiintuomiin varhaisiin viesteihin olisi tartuttu vakavasti. Yksi aito keskustelu, yksi rohkea päätös työn uudelleenjärjestelystä tai yksi parempi rajanveto olisi saattanut muuttaa koko tapahtumien kulun. Lopulta kaikki kuitenkin hävisivät, koska todellisuutta ei haluttu kohdata.

Ehkä Leevin tilanteen kriisiytyminen olisi voitu estää, jos hänellä olisi ollut sopiva rinnallakulkija?

Työuupumus ei ole yksittäisen ihmisen heikkoutta. Se on seurausta siitä, ettei kokonaisuus mahdollista palautumista tai tarjoa kohtuullisuutta saatikka turvaa terveyttä ja hyvinvointia ajatellen. Kriisinhallinta on aina kalliimpaa kuin ennaltaehkäisy ja työntekijän menettäminen voi maksaa maltaita, kun taas kuunteleminen ja reagoiminen eivät maksa mitään.

Miksemme siis toimisi toisin, kun kyse on työssä jaksamisesta?

Meillä on mahdollisuus rakentaa työpaikkoja, joissa jaksaminen otetaan tosissaan jo ennen kuin joku romahtaa. Työpaikkoja, joissa kuormaa jaetaan, palautumista tuetaan ja myös jaksamishaasteista sekä muista huolista puhumiselle on tilaa.

Valinta on meidän. Toivottavasti valitsemme viisaasti ennen kuin seuraava Leevi tai Liisa jää sängyn pohjalle.

P.S. Tarinan Leevi on kuvitteellinen henkilö, mutta koko kertomus perustuu yhdistelmään todellisia kokemuksia ja tapahtumakulkuja, joita moni työuupumuksen kokenut tai sivusta seurannut pystyy tunnistamaan.