Työuupumus ei synny äkillisesti.

Se syntyy hitaasti, kuin kesäpäivän sade, joka ensin tuntuu virkistävältä, mutta muuttuu kylmäksi tihkuksi, joka ei lopu. Se alkaa siitä, kun ihminen toistuvasti ylittää itsensä, koska haluaa olla avuksi.

Koska haluaa olla riittävä ja onnistua. Koska toivoo, kuten jokainen ihminen, tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Koska uskoo, että ehkä tällä kertaa minut huomataan.

Vaan mitä tapahtuu, kun ihminen antaa jatkuvasti itsestään liikaa?

Ihminen lakkaa välittämästä, vaikka ei haluaisi olla välittämättä, mutta hän on kulkenut tiensä päähän ilman, että kukaan huomasi mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Pikkuhiljaa ihminen hiljenee, vetäytyy ja luopuu toivosta. Ihminen ei enää jaksa uskoa, että voisi ilman pelkoa olla oma itsensä ja voida hyvin työssään.

Tehdä työtään kokematta ohittamista, jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja jopa mitätöintiä. Kyse ei ole rauhasta, vaan siitä, että hätähuutoja ei ole kuultu ja voimat ovat loppu.

Työuupumus ei ole heikkoutta, vaan kehon viisautta, joka laittaa meidät pysähtymään silloin kun mieli ei ole vielä kyennyt sitä tekemään.

Työuupumus on ihmisen sisäisen lapsen kuiskaus: ”Sinäkin olet arvokas, vaikka ympäristö, jossa työskentelet, olisi sinulle liikaa.”

Miksi vaaditaan loppuunpalaminen, että ihminen tulee nähdyksi? Miksei suuntaa muuteta ajoissa, eikä organisaatioissa välttämättä edes uupumuksen jälkeen?

Jokaisen, joka uupumusoireiden kanssa kamppailee, tulisi muistaa, että ihmisen arvo on muualla kuin suoritusten summassa.

Jokainen meistä ansaitsee työn, jossa ihmisen ei tarvitse kadottaa itseään.